8- "Nostan silmäni kohti vuoria".

Kun tammikuussa kansalaisopiston esite tuli kotiin, bongasin sieltä alppivaellusmatkan Itävaltaan. Matkaan liittyi saksan kielen kurssi. Innostuin heti kurssista ja sain vaimoni Tiinan lupautumaan myös mukaan matkalle, vaikka hän ei olekaan mikään himokuntoilija eikä saksan harrastaja. Itselleni saksa oli ennestaan tuttua ja samoin alppivaellukset. Nuoruudessa tehdyt alppivaellukset olivat elämäni yksiä hienoimpia kokemuksia. Niinpä ilmoittaudumme kurssille.

Porukka tuntui mukavalta ja ope innostuneelta.

Ilmoittautumisen jälkeen aloin kuitenkin jännittää ja jopa pelätä, miten vaelluksesta selviämme. Terveyteni ja vointini oli heikonlaista. Nuoruudessa olin jaksanut kyllä vaeltaa, mutta entä nyt. Tiina nauroikin – mekö muka alppivaellukselle! Tiinan kävekykunto oli parempi kuin minun. Hädin tuskin jaksoin kävellä korttelin ympäri puoli askelta Tiinaa perässä ja ylämäen alkaessa aloin läähättää. Koin olevani kuin vanha auto, joka  alkaa olla jo ruosteessa ja joka päivä ilmenee uusia vikoja. Määrätietoisesti aloimme kuitenkin treenata matkaa varten. Pidensimme harjoittelulenkkejä matkan lähetessä. Vielä Kokkilanvaelluksella jäin muusta porukasta jälkeen.

Jossakin vaiheessa kävi kauhuajatus mielessäni – pitääkö matka perua lääkärintodistuksella.

Oli sokeritautia, kilpirauhasen vajaatoimintaa ym. Eräs kaveri nauroikin, kun kerroin  tilastani – vatsaa polttaa, päätä särkee, palelee ja happi loppuu. On siinä meillä vaeltaja! Olin myös tahattomasti laihtunut 13 kg.  Laihtuminen saattoi olla sittemmin kuitenkin hyödyksi ja auttaa vaelluksen onnistumiseen.  Helmikuussa tuli vastoinkäyminen, joka myös antoi hyvää treeniä alppivaellukselle. Olin saanut kolme rikesakkoa ja minulta otettiin kuukaudeksi ajokortti kuivumaan. Ei siinä sitten muu auttanut kuin kävelemällä  keskustaan asioille ja takaisin. Se hyvä siinä kuitenkin oli,  että kunto  koheni.

Matkalle lähtö läheni ja sinnikkäästi olimme kuitenkin edelleen mukana porukassa lähdössä

Itävaltaan. Viikkoa ennen lähtöä huomasin terveyteni parantuneen ja tein jo pitkiä kävelylenkkejä.Sitten ei muuta kuin matkaan!

Näin jälkeen päin katsottuna, matka oli napakymppi kaikin puolin. Rohkeasti lähdin vaelluksille ja huomasin, että minähän pärjään. Kunto koheni päivä päivältä. Tiina puhui jo ihmeparantumisesta. Kuulin sivukorvalla, kun eräs vaelluskumppani kertoi samanlaisesta tilanteesta, mikä minulla oli ollut. Hänkin meinasi peruttaa matkan selkävaivojen takia.

Naurattaa oikein, kun me kaksi vaivaista kirmailimme kuin vuorikauriit porukan etunenässä

alppien rinteillä, jopa vaijerien varassa jyrkissä seinämissä. Lieköhön porukkamme Mooses (Erkki) ja muutkin rukoilleet matkalaisille voimia ja varjelusta. Oheisessa kuvassa  Mooses vuoren huipulla lukemassa saksaksi psalmia 121:  ”Nostan silmäni vuoria kohti. Mistä tulee minulle apu? Apu tulee minulle Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan. Hän ei salli sinun jalkasi horjua  eikä sinun varjelijasi torku.”

Foto: Pekka Ahonen

Foto: Pekka Ahonen

Foto: Pekka Ahonen

Maisemat olivat mahtavia ja jylhiä. Hotelli ja ruoka olivat huipputasoa. Kattaus ja 5 ruokalajin menu toi sokeritautiselle haasteita, mutta myös paljon iloa ja nautintoa.

Kylpyläosasto  monine hienouksineen oli oma eksoottinen kokonaisuus.

Matkalla saimme kuulla ja nähdä hienoja musiikkielämyksiä. Ihmettelin, miten taitavasti sikäläiset soittivat. Jerzensissä juhlittiin lehmien alasajoa  ylhäällä vuorilla sijaitsevilta kesälaitumilta. Siellä oli iso torvisoittokunta taitavine solisteineen. Seefeldin vanhojen käsitöiden suurtapahtumassa esiintyi monia musiikkiryhmiä. Isoa kansallispukukulkuetta säesti 3 torvisoittokuntaa. Kulkueessa oli kaikenikäisiä vauvasta vaariin pukeutuneena kansallispukuihin. Kulkue teki hienon säväyksen.

Foto: Seefeld, Anne P.

Foto: Anne P.

Mitä tulee sitten noihin kansallispukuihin niin, matkan aikana toteutui  eräs salainen haaveeni, joka oli vuosikausia ollut mielessäni. Jo nuoruudessani olin ihastunut alppinaisten käyttämään dirndl-asuun. Aloin hienovaraisesti ehdottaa Tiinalle asun hankkimista. Hänen ensikommentit olivat: ”Minä en rupea miksikään joulukuusen koristeeksi” , tai  ” Missä minä sitä käyttäisin?” Minä vastasin: ”Voisit käyttää sitä vaikka kotona silmieni iloksi.”  Seefeldin retkellä kävimme tutustumassa pariin dirndil-liikkeeseen. Sieltä löytyikin Tiinalle sopivat värivaihtoehdot ja kokokin. Emme kuitenkaan siinä vaiheessa pukua ostaneet. Lohdutukseksi ostimme kuitenkin Seefeldistä pienen dirndilin lapsenlapselle, puolivuotiaalle pikku Elealle.

Sain kuitenkin Tiinan ihastumaan alppiasusta. Hän oli niitä sitten katsellut Innsbruckin matkalla joittenkin matkalaisten kanssa. Taas olisi löytynyt sopivat värit ja koot, mutta luottokortti oli unohtunut hotelliin. Itse en lähtenyt kaupunkimatkalle vaan jäin vuorille vaeltamaan, ja meillä olikin hurjat reitit vaijerien varassa Leenan ja Anteron kanssa. Sain kuitenkin Innsbruckista ihania tuliaisia. Tiina toi alppimusiikin cd-levyjä, sitran ja hackbrett ´in soittoa. 

                                                          (ks. video,soittimet)
Sain myös saksankielisen kirjan kilpirauhasesta. Suomeksi ja ruotsiksi olinkin jo aiheesta kaiken lukenut, mitä sain käsiini. Tiina toi myös Eiswein-huippuviiniä. Leena ja Erkki pistivät vielä paremmaksi. He toivat saksalaisen viiniluokituksen huipun – pullon trockenbeerenleseä.

Välillä kerkesin jo pienesti ruveta suremaan, kun taisi dirndl jäädä ostamatta. Paluumatkalla pysähdyimme kuitenkin vajaaksi tunniksi Garmisch-Partenkirchenissä.  Tiina halusi siellä  ensiksi mennä kahvilaan. Se löytyikin heti – vanha tuttu Tschibo, mikä oli nuoruudessa tullut minulle tutuksi. Se on kahviloitten halpahintaketju, jossa laatu on hyvää, mutta hinta matala. Tilasimme Tiinalle kahvia, minulle kaakaota ja molemmille hienot kakkupalat. Tiina ihmetteli hintaa – 5,95 euroa yhteensä. Kahvia juodessa Tiina huomasi kadun toisella puolella dirndl-kaupan. Menimme katsomaan. Siellä oli monenlaisia ja halpoja asuja. Se oli second hand myymälä. Ei löytynyt kuitenkaan Tiinalle sopivaa. Harmi! Jatkoimme matkaa kävelykatua pitkin. Parinkymmenen metrin päässä oli taas kansallispukumyymälä. Se olikin iso, hieno ja laadukas. Se oli tehtaan tai ompelimon oma myymälä. Pukuja oli vaikka kuinka paljon. Ei muuta kuin valitsemaan ja päälle kokeilemaan. Aikaa bussin lähtöön ei ollut enää paljoa. Etsittiin Tiinan värejä ja niitä alkoikin löytyä, ja sitten myös oikeaa kokoa. Hihkasin jo myyjälle, että bussi lähtee 5 minuutin päästä. Ja sitten se löytyi- oikea koko ja väri. 

Foto: Pekka A.

Nopeasti vaan kassalle ja juosten bussille. Myöhästyimme vain pari minuuttia sovitusta aikataulusta  - ja dirndl mukana kassissa! Jihuuu! (=juchzet auf Deutsch). Sitä huutelivat myös vaellusoppaamme Seppi ja Berni toisilleen vastakkaisilta vuorenrinteiltä.

                                                        (ks.video, jodlausta)

Meillä oli kaikin puolin ihana täyskymppimatka. Monet unelmat toteutuivat. Jäi hyvä mieli.

Kiitoksia Annelle ja kaikille mukana olleille. ITÄVALLAN MATKA TEKI MINULLE KAIKIN PUOLIN HYVÄÄ. -Pekka-  

(Annen kommentti: kiitos Pekka teille, ihanille matkakumppaneille! Ja paluumatkalla bussissa oli kyllä hauskaa ja silmäniloa, ihastelimme teidän pikaostosta, joka oli osunut ihan nappiin: Tiinan Dirnl)