21- Terveyttä Zirbenöljystä

Matkailussa Itävallassa kaikki on suurta, sitä vastoin maataloudessa pieni on kaunista.

Edellä mainittu ajatus perustuu tänä ja viime syksynä tekemilläni viikon mittaisilla vaellusmatkoilla Länsi-Tirolissa Pitztalin laaksossa ja sen yläpuolella olevalla jäätiköllä saamiini omakohtaisiin kokemuksiini.

(Foto: Pitztaler Touristeninformation) 

 Itävallan korkein huippu Groß­glockner (Itä-Tirolissa) on vain noin 30m korkeammalla. Wildspitzen alapuolella idässä oleva Ötz­talin laakso nousee Söldenin jäätikölle. Siellä tapaavat maailman murtomaahiih­don huiput harjoi­tella kesäisin. Jäätikkö on ikijäätä, vaikka sen alareuna nouseekin tänä päivänä koko ajan ylöspäin ilmaston lämpenemisen johdosta.  Muutoksen huomaa siitä, kun alueen hiihto­hissien alapäähän pusketaan nykyään traktoreilla lunta ylempää syyskuun alussa ennen laskettelu­kauden alkua.

 Foto: Arto N.

Matkailu, teollisuus ja maatalous ovat Itävallan tärkeimmät elinkeinot. Matkailun tärkein vetovoi­ma­tekijä ovat tietysti Alpit, mutta maan pitkän ja tietyssä mielessä loistavankin historian perintö vetää myös runsaasti ihmisiä Itävaltaan. Tirolissa jo maantiede selittää alueen elinkeinoraken­teen tavalliselle matkailijalle ilman, että hänellä pitää olla kansantalous­tieteen tohtorin tutkinto.

Maanviljelyyn sopivat alueet sijaitsevat vuorenharjanteiden välissä laaksoissa tai sitten ylempänä, missä vuorten rinteillä on loivempia maastokohtia. Näiden alppiniittyjen ja laaksojen välissä ole­villa jyrkillä rinteillä ja vuortenseinämillä kasvaa metsää. Valtapuu on kuusi. Puuraja Tirolissa on yli 2000 metrissä. Puuttomallakin alueella kasvaa ruohoa, jota karja käy kesällä laiduntamassa. Ylim­mäksi rinteillä kiipeävät lampaat, jotka ovat ketteriä liikkumaan vuorilla. Vertailun vuoksi todetta­koon, että Lapin tuntureilla puuraja on alle 600 metrissä eikä niiden metsäisillä rinteillä ruohokaan juuri kasva, jäkälä kylläkin. Maaston muodoista johtuen pellot ovat Tirolissa alaltaan pieniä tilkkuja ja laaksoissa yleensä virtaavan puron tai joen rantoja myötäillen kapean nauhamaisia. Vastaavasti tilakoot näyt­tävät pieniltä. Ainakaan Tirolissa maatalouden kehitys ei näytä kulkeneen Suomen lailla suurem­piin tilakokoihin. Palaan tähän tuonnempana.

Foto: Pekka A.

 Maatalouden päätuotantomuoto vuoristoalueilla kuten Tirolissa on karjatalous. Laaksoissa kasva­tetaan tuore- ja kuivarehua. Karja laiduntaa kesäisin alppiniityillä. Vain ”alhaalla” Pitztalin Arzlissa Inn-joen laaksossa näimme maissiviljelmiä. Tässä tapauksessa alhaalla ollaan alle 900 metrissä me­renpinnasta. Siellä peltovainiot ovat laajempia ja raskaasti koneellistettu tehomaatalous ilmeisen perusteltua.

Yritän arvioida maatalouden ja sen tuotannon kehittymistä toisaalta Tirolissa ja toisaalta Suomessa havaintojeni ja ns. yleisten faktojen perusteella. Suomessa karjatalous oli aina 1900-luvulle asti pää­osin omavarastaloutta. Ympäröivä maaseutu ruokki vähäisten kaupunkiemme asukkaat, mutta pidettiin kaupungeissakin, myös Helsingissä, karjaa vielä viime vuosisadan alkupuolella. Tuotteiden säilyttämisen ja kuljettamisen ongelmista johtuen voi oli päätuote. Tirolissa tuotteiden kuljetus oli vielä haastavampaa. Alppilaaksoissa elettiinkin omaa elämäänsä ja markkinat – asutuskeskukset oli­vat kaukana. Siksi maidon jalostaminen juustoiksi on vuoristoseuduilla tunnetusti ollut aina ke­hit­­tynyttä. Täydellisen asiantuntemattomuuden suomalla varmuudella väitän, että juuston teke­mi­nen vaati enemmän osaamista kuin voin. Vastaavasti juustossa on parempi jalostusarvo. Kun Suo­men meijerilaitos alkoi kehittyä yli 100 vuotta sitten, niin juuston tekemisen osaamista oli pakko ostaa ulkomailta. Siksi Suomessa on tunnettuja sukuja esimerkiksi sveitsiläisten juustomestarien peruina. Siitä huolimatta voin merkitys säilyi meillä tärkeänä karjataloustuotteena aina 1960-lu­vul­le asti, jolloin Suomessa havahduttiin sulamattomaan voivuoreen. Sen jälkeen on parin sukupolven ajan opeteltu meilläkin juustojen syömistä.

Laskettelu tuli Alpeille 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Suomessa oli mm. Pallastunturilla matkai­luhotelli jo 1930-luvulla. Samaan aikaan rakennettiin Alpeille alppimajaverkostoa. Alppimajat tarjo­sivat sekä ruokaa että huoneita majoittumiseen. Pitztalissa Mandarfenin kylän yläpuolella oleva Riffleseen vaellus- ja laskettelualueen Rifflseehüttellä vietettiin matkamme aikana 75v juhlia. 

Rifflseehütte 75 Jahre , Foto: Arto N.

Aluk­si puuttuivat sekä Itävallasta että Suomesta tämän päivän vaellus- ja hiihtomatkailun vaatimat pe­rus­palvelut kuten hyvät tieyhteydet perille asti, massaturismin edellyttämät majoitus- ja ravitse­mus­palvelut sekä ihmisiä ylös kuljettavat hissit. Vain todelliset asianharrastajat ja ”hullut” kävivät silloin Alpeilla ja Lapin tuntureilla. Alpeilla oli tietysti merkittävä etulyöntiasema potentiaalisten asiakkaiden määrän ollessa valtava, samoin oli asian laita kohteiden määrässä ja niiden suuruus­luokassa (= rinteiden korkeusero) Lappiin verrattuna. Kohteiden vetovoimatekijöissä voidaan sa­noa näin olleen heidän ja meidän välillämme useamman kertaluokan ero.

Massaturismille alettiin molemmissa maissa rakentaa puitteita, kun sodan jälkeen oli välttämättö­mimmät tarpeet saatu ensin jotenkin tyydytettyä ja pahimmat tuhot jälleenrakennettua. Ensin piti saada kunnon tiet perille eli ”hissille” asti. Pitztalin laaksoon rakennettiin asfaltoitu maantie ylös Man­darfeniin ja Mittelbergiin (= autolla liikkuvien päätepysäkki) asti 1950-luvulla. Aikaisemmin pa­hainen kärrytie oli yhdistänyt laakson kylät. Ajan mittaan on laakson eri kyliin rakennettu paljon hiih­­tohissejä. Hissit voivat olla vielä ketjutettuja (jopa eri laaksojen välillä) ja niiden korkeusero jopa yli 1000m. Kesällä vaeltajat voivat käyttää osaa hisseistä. Kun laaksossa on hyvin toimiva ja edullinen julkinen liikenne, niin vaellus- tai laskettelukohde on näin majapaikasta riippumaton, vaikkei käytössä olisikaan autoa.  

Mit dem Postbus unterwegs, Foto: Anne P. 2014

Majoitus ja ravintolapalvelut suuremmille kävijämäärille näyttävät syntyneen maatalouden ohessa sen sivuelinkeinona. Esimerkiksi Levillä oli 1970-luvun alussa yksi hissi ylös huipulle ja hotellikapa­si­teetti vähäistä. Tavalliset tallaajat kuten minäkin opiskelijana yöpyivät paikallisten maanviljelijöi­den kotona ja piharakennuksissa ja söivät ruokansa heidän keittiönsä pöydässä. Taloväki nukkui itse sesonkina komeroissa, keittiön lattialla ja ties missä. Samansuuntaisesti  näyttää kehitys käynnistyneen Tirolissakin. Maatilojen rakennukset ovat alun perin olleet tiiviisti kyläkunnittain. Asuintaloa on ehkä laajennettu muutamalla huoneella, joissa on majoitettu turisteja.  Sitten on pihapiiriin rakennettu lisärakennus majoitustiloiksi. Karjanhoito on jatkunut vanhaan malliin ja sulassa sovussa matkailun kanssa. Suomessa kehitys on lähtenyt toiseen suuntaan.  Toiminta on nykyään hyvin keskittynyttä. Laskettelu nojaa yleensä yhteen tunturiin tai tunturiryppääseen. Rinteitä on raivattu joka puolelle tunturia ja hissit kuljettavat ihmisiä niillä ylös. Majoitus- ja pal­velutoiminnot on keskitetty yhteen tai korkeintaan muutamaan paikkaan. Lisäksi pitkin alueen metsiä on rakennettu suomalaiskansalliseen tapaan yksityiskäyttöön tarkoitettuja mökkejä. Ne samat kaksi keskusliikettä kuin Etelä-Suomessakin huoltavat pääosin kohteet. Yhteys alkuperäis­elinkeinoihin on lähinnä joku eksoottinen ripaus ravintolan ruokalistalla tai Lapin kaste kukkulan takana olevassa kodassa nokipannukahveineen.

Hotel Vier Jahreszeiten, der Eingang, Foto: Anne P. 2014

Tirolissa matkailuala näyttää kehittyneen toisella tavalla.  Pitztalissa on oppaamme kertoman mu­kaan noin 10 000 vuodepaikkaa, joista Mandarfenissa noin 2000.  Asuimme Mandarfenissa ”Vier Jahrezeiten”-hotellissa, mikä oli puhdas matkailualan yritys tarjoten siihen liittyviä moni­puo­lisia palveluja. Mandarfen on välittömästi keskeisten ylös ja erityisesti jäätikölle vievien jäätikkötunneli­junan (Gletscherexpress) ja hissien vaikutusalueella, so. kävelymatkan päässä niistä. Hotelliamme suurempaa alan yritystä en havainnut koko laaksossa. Eli pääosa alan kapasiteetista koko laakson alueella näyttäisi muodostuvan pienehköistä alan yrityksistä, joilla on maatalous oheiselinkeinona ja merkittävä osa yrityksen kokonaispalvelukonseptista.

Tämä näkyy selvästi kylien rakenteessa ja toiminnassa. Matka Pitztalin laaksosta Inn-joen tasolta Mandarfenin noin 1700-metrin tasolle kestää paikallisbussilla noin 50 minuuttia.  Kyliä on matkan varrella lähes 30. Kylien sijoittumiseen on vaikuttanut merkittävästi lumivyöryvaara. Se on otetta­va riskinä tänäkin päivänä vakavasti huomioon. Sen takia ovat tietyt alueet pysyvästi rakennus­kiel­lossa. Kylä tarkoittaa tässä asutusta, missä on useampien talojen lisäksi myös palveluja kuten ma­joi­tusta ja kauppoja. Yksinäistalojen tai muutaman talon kyliä kuten Suomessa ei laaksossa näky­nyt. Kun kylässä on majatalo, niin sieltä matkamies saa myös syötävää ja juotavaa. Näin koko laak­so on yhtenäistä vaellusaluetta eikä vaeltaja tarvitse eväitä mukaansa. Paikallisen ravintolan ulko­terassin vieressä saattoi tosin olla navetan tunkio ja tunkiota voitiin kuormata vielä traktorin perä­kärryyn ilman, että matkailijat häiriintyivät tästä.

Schmankerltag in Arzl, hinten der Misthaufen Foto: Pekka A.

 Olisi mielenkiintoista tietää, miten Suomessa (ter­veys- ja hygienia)normit moiseen suhtautuisivat ja miten vielä terveystarkastajat yleensä ja eri­tyisesti Salossa tämmöisiä säädöksiä tulkitsisivat. Paikalliset näyttivät pitävän tällaista yhteiseloa ihan normaalina eikä se häirinnyt heitä nauttimasta talon antimia siinä vieressä. Eikä se kyllä mei­tä­kään tuntunut häiritsevän. Olipahan vain pikantti lisä kokemuksiimme.

Foto: Pekka A.

Itävallassa kuten ilmeisesti muuallakin Alppimaissa näyttää onnistutun siirtämään vanha ruoka- ja yleisimmin talousperinne nykyaikaan taloudellisesti tuottavaksi toiminnaksi. Vanha paikallinen ruokaperinne kuten juustojen ja ilmakuivatun kinkun tuominen tämän päivän nälkäisen turistin eteen pöydälle alppimajojen idyllisessä ja näköaloiltaan huikaisevassa ympäristössä ottaen vielä huomioon luomuruuan koko ajan kasvavan suosion on osa alppimaiden turismin menestyskonsep­tia. Perinteisesti ylhäällä kesälaitumina olleet niityt ja niiden alppimajat ovat mukautettu vieraiden palvelemiseen. Niissä on tarjolla ruoka- ja juomapalveluja sekä rajoitetusti myös majoitusta vael­tajille. Juustojen ja lihatuotteiden suoramyynti turisteille suoraan maatiloilta on osa näiden pien­yritysten kokonaiskonseptia, joka näyttää takaavan itävaltalaisille vuoristomaanviljelijöille kohtuul­lisen elintason ilman pääomia sitovia laajoja peltoaloja ja raskasta konekalustoa. Eli he ovat tukeu­tu­neet perinteeseensä ja onnistuneet näin löytämään markkinaraon, jossa voi elää.  Totuuden ni­missä on sanottava, että kaiken perustana ovat luonnon tarjoamat mahtavat puitteet eli vuoristot. Tässä ei tarvinne ruveta erikseen erittelemään suomalaisen maanviljelijän asemaa, jota leimaa tä­nään tilakoon ja yleensä tuotannon jatkuva kasvattamisen oravanpyörä toiminnan elinehtona.

Kaksi erilaista strategiaa EU:n maatalouteen sopeutumisessa: Suomen ja Itävallan maatalouspol­i­tiik­ka on kulkenut kumpikin omaa tietään paikallisten luonnonolosuhteiden, yhteiskunnan yleisen kehitystason ja markkinoiden ohjaamissa puitteissa. Tietyllä tavalla ne kohtasivat 1990-luvulla, kun kumpikin maa liittyi tahollaan Euroopan Unioniin Itävallan ehtiessä ensin. Se neuvotteli ilmeisen taitavasti maataloudelleen ns. vaikeiden luonnonolosuhteiden, ts. toiminnan puitteet vuoristo-oloissa, eli 141-tuen. Suomi peesasi sitten tätä mallia perustellen omalta osaltaan lisätuen tarvetta pohjoisella sijainnillaan. Tämä tarkoittaa, että vuoden mittaan maahan tulevaa auringon energian kokonaismäärää vaihtelee maantieteellisestä sijainnista johtuen. Kaikki eloperäinen toimintahan on täysin riippuvainen auringon energiasta. Nyt Brysselin byrokraatit ovat sitä mieltä, että Suomen osalta tuki oli tarkoitettu väliaikaiseksi. Siitä on kinattu viime vuosina jatkuvasti ja Suomi on joutu­nut antamaan periksi pala palalta. Eli EU:n maksama maataloustuki Suomelle on pienentynyt jat­ku­vasti. En tunne alan faktoja tarkasti, mutta minulla on sellainen hytinä, että Itävallan saama tuki maataloudelle on pysyvä tai ainakin pysyvämpi kuin Suomen vastaava. Kuten on perusteltua, mut­ta niin se olisi Suomellekin. Tirolissa maatalous on erikoistunut edellä kuvatulla tavalla, mutta Suo­mi on enemmän bulkkituotteiden tuottaja. Ja silloin myös enemmän tukiriippuvainen. Itäval­las­sa ihmiset ovat tottuneet asumaan ja selviytymään imperiumin naapurina tai niille alistettuina - ja olemaan itsekin välillä imperiumi, jo vuosituhansia. Yli 2000 vuotta sitten Caesar päätti hyökätä yli Alppien ja astui Rubicon-joen yli. Sanonta ”arpa on heitetty” on peräisin niiltä ajoilta. Sieltä alka­neella ”retkellä” tuli koko Keski-Eurooppa ja suuri osa Iso-Britanniaa ennen pitkää valloitetuksi ja Rooman valtakuntaan liitetyksi. Pohjoisempana ei silloin ollut vielä mitään valloitettavaa.  Rooman vertaaminen EU:hun on tietysti täysin epäsymmetristä. Eihän EU:ssa ole sitä kuuluisaa puhelinnu­me­roakaan, mihin muiden suurvaltojen johtajat voisivat soittaa, ei omaa armeijaa eikä varsinkaan omaa tahtoa ja päättäväisyyttä. Siksi itävaltalaiset ilmeisesti kaiken kokeneina pärjäävät niin hy­vin tämänkin ”imperiumin” kanssa. Meillä olisi heistä oppimista ja se tulisi nöyrästi myöntää.

Mutta minunhan piti alun perin kirjoittaa zirbenöljystä. Se liittyy luontevasti aikaisempaan tekstiin. Zirbenöljy on peräisin alppisembra-nimisestä puusta, joka kuuluu mäntyjen sukuun. Sembroja on kaksi alalajia, toinen on siperiansembra.  Alppisembran luonnonvarainen kasvualue on nimensä mu­­kainen. Lisäksi sitä tavataan Karpaateilla. Puu kasvaa Alpeilla 1500 – 2000 metrin korkeudessa puurajalle asti ja ylärajallaan se on valtapuulaji. Alppisembra elää ”vuosisatoja” vanhaksi, kasvaa 25 – 35 metriä korkeaksi ja jopa 1,5 metriä paksuksi. Alppisembraa on käytetty perinteellisesti maa­­taloudessa tarvepuuna monenlaisiin tarkoituksiin. Se kestää hyvin ulkona sään armoilla, koska alppisembra on kyllästetty luonnon omalla suoja-aineella, zirbenöljyllä. Siksi siitä on valmistettu mm. vesiastioita, vesi- ja maitoputkia yms. Kestävyytensä ansiosta sitä on tietysti käytetty raken­nustarvepuuna, mutta tänä päivänä siitä valmistetaan mm. huonekaluja, erityisesti sänkyjä. Zir­ben­öljyllä on todettu olevan monenlaisia terveysvaikutuksia. Vanha kansa tiesi tämän jo ilman tutkimuksiakin. Makuuhuoneessa zirbenöljyn tuoksun on todettu laskevan sydämen pulssia. Muut terveysvaikutukset ulottuvat melkein kaikkiin ihmisellä todettuihin vaivoihin, kuten esimerkiksi vilus­tuminen ja astma, herpes, masennus ja depressio, lihaskivut ja reuma sekä päänsärky ja mig­reeni. Ja mitä niitä nyt onkaan. Zirbenöljyä voidaan käyttää myös iho- ja hieronta voiteissa. Näin ainakin kerrotaan zirbenöljyn tuottajan esitteessä. Edellä olevat hyvät ominaisuudet kuulostavat aivan samoilta kuin mitä sauna, viina ja terva ovat merkinneet suomalaisille ennen vanhaan.

Alppisembrasta valmistetaan puutuotteita ja zirbenöljyä Jerzensissä, Foto: Piela S.

Kävimme ryhmänä tutustumassa alppisembraa hyödyntävään pienyritykseen Jerzensissä Pitztalin laakson alapäässä. Heidän tuotteisiinsa kuuluivat umpipuusta valmistetut sängyt ja erilaiset käyt­tö- ja koriste-esineet. Ydinpuusta (zirbenöljyä kerääntyy vuosisatojen mittaan nimenomaan ydin­puuhun) jäävä jätepuu murskataan hakkeeksi ja se sekoitetaan veteen. Seosta tislataan 6 – 7 tun­tia. Näin tonnista haketta saadaan noin litra zirbenöljyä. Kun tehtaanmyymälässä 20 ml pullo mak­saa 10€, niin litra öljyä näissä pikkupulloissa maksaa yhteensä 500€. Kyse on siten todella korkean jalostusasteen tuotteesta tilavuusyksikköä kohti, kun ottaa vielä huomioon, että hake on muusta tehtaan tuotannosta syntynyttä jätettä. Suomessa sillä todennäköisesti tuotettaisiin polttamalla lämpöä. Tai mahdollisesti se vietäisiin hävitettäväksi ongelmajätelaitokseen.

 Foto: Arto N.

Tippuu, tipuu, Zirbenöljy tippuu, Foto: Arto N.

Vastaavalla tavalla matkailusta elävä Tirolin maatalous hankkii lisätuloja tislaamalla viinaa ja se­koit­tamalla siihen paikallisia luonnonmarjoja tms. makuaineita myyden sitä sitten liköörinä asiak­kaille.  Myös zirbenlikööri on ihan yleinen tuote Tirolissa. Se maksaa 2 dl:n pulloissa vähittäiskau­poissa 15 €:n kahta puolen. Suoraan tilojen tislaamoista ostettuna se maksaa ehkä 8€. Eli tavara on suunnilleen kohtuullisen konjakin hinnoissa. Mutta tirolilaisen maanviljelijän ei tarvitse riidellä ranskalaisten kanssa tuotteen nimestä. Tulee niin paha mieli suomalaisen marjantuottajan puo­lesta, etten viitsi ruveta tässä tekemään edes muita vertailuja. Lisäksi maatiloilla valmistetaan itse tuotetuista omenoista ja muista hedelmistä liköörejä ja hilloja. Niitä myydään sitten brändättyinä tuotteina joko suoraan maatiloilta ulos tai sitten paikallisissa kaupoissa.

Lopputoteamukseksi kirjaan, että Tirolissa vaalitaan perinteitä laajasti jokapäiväisessä elämässä ja ne hyödynnetään kaupallisesti niin, että niillä on todellista merkitystä ihmisten hyvinvointiin ja varal­lisuuteen. Olisiko tässä jotain opiksi otettavaa meillekin? Ettei vaan valitettaisi nykyisen me­non surkeutta ja tunkkaista Impivaaralaista sulkeutuneisuuttamme. Vanhassakin olisi varaa var­mas­ti johonkin nykyistä enemmin ja paremmin. Tervan lisäksi sieltä voisi löytyä vielä muutakin. ALPO